Maynuba-vuori ja vesiputoukset

Varasin meille yksityisen päiväretken torstaille, vaelluksen Maynuba-vuorelle ja vesiputouksille. Autokyyti nouti meidät 2:30 ja lähdettiin ajelemaan öisen Manilan suurkaupunkialueen halki kohti Antipoloa Rizalin maakunnassa, joka on käytännössä kuitenkin kiinni Manilan alueessa. Ajomatka kesti vain puolitoista tuntia perille, sillä mitään liikenneruuhkaa ei ollut keskellä yötä.

Ehdittiin nukkumaan ehkä vain kuutisen tuntia ennen kuin piti herätä ja valmistautua lähtöön, vaimo hääräsi meille aamiaisen ja ruuat eväsrasioihin. Autossa hänen päänsä painui tuttuun tapaan olkapäätäni vasten, ja pian pienet kädet tekivät nykiviä hermoliikkeitä hänen vaipuessaan uneen. Perille saapuessamme oli vielä säkkipimeää, ja kesti kauan ennen kuin paikallinen opas järjestyi. Saimme odottaa autossa noin tunnin verran, ennen kuin retkenjohtajamme palasi autolle ja sanoi, että voidaan tulla. Ihmettelin sitä odotusta siinä, ja mietin, että peruuntuuko koko retki nyt, ja miksei retkenjohtaja ollut varmistanut etukäteen, että olemme tulossa ja että sääolosuhteet ovat kunnossa vaellusta varten. Edellisenä yönä siellä oli kuulemma ollut ukonilma ja rankkasadetta. Paikallisen oppaan lausuman rukouksen jälkeen lähdimme talsimaan hämärässä kohti vuorta.

Alussa oli vain hyvin loivaa reittiä märän heinikon halki kun oli vielä hämärää, ja siinä lenkkarien kärjet kastuivat niin että sulat olivat varpaista ihan litimärät. Pian helpon alun jälkeen kuitenkin alkoi varsinainen nousu ylöspäin vuoren rinnettä, ja siinä alkoi hiki virtaamaan ja hengitys huohottamaan. Onneksi polku oli todella helppokulkuinen muutoin, hyvin pidetty reitti. Iho oli kauttaaltaan kostea hiestä, ja sääriä pitkin valui hikipisarat. Aina kun pysähtyi taukoa pitämään tai odottamaan peräpäätä, niin pienet hyttyset iskivät heti kimppuun. Vaikuttivat olevan kooltaan paljon pienempiä mitä Suomessa olen hyttysiin tottunut, nämä olivat jotain filippiiniläisiä minimoskiittoja! Paikallinen opas vakuutti, että dengue-taudista ei tällä alueella ole onneksi vaaraa.

Monissa kohdissa oli ollut maanvyöryjä, ja opas kehotti olemaan varovainen. ”Ingát! Dáhan-dáhan!” hän hoki meille, eli varovasti, hitaasti! Hänellä oli mukanaan myös pieni koiransa, kuulemma kolmivuotias oli naaras. Se kipitti polkua pitkin pienillä jaloillaan, ja tuntui välillä kävelevän turhan hitaasti, sillä välimatka edellä kulkeneeseen oppaaseemme kasvoi. Kun yritin välillä ohittaa koiraa, se otti vauhtipyrähdyksen ja kipitti taas isäntänsä kannoilla, hetken aikaa. Toisinaan pääsin ohittamaan koiran, ja mentiin oppaan kanssa hyvää tahtia, vaimon ja retkenjohtajan jäädessä jälkeen, kunnes pysähdyttiin sitten vetämään henkeä ja odottamaan. Juttelin oppaalle tagalogiksi, ja hän kehui miten hyvin osaan paikallista kieltä jo. Selitin, että aloitin opinnot heti 2020 kun aloin Jenniferin kanssa seurustelemaan. Kun hän kehui, niin heitin kyllä takaisin ”Nagbíbirô ka ba?” eli että vitsailetkos? Parissa kohtaa myös heitin jotain vitsiä tagalogiksi, mikä sai koko seurueen hihittämään.

Saavuimme pian Maynuba-vuoren laelle, 662 metriä merenpinnasta. Eihän tuo paljoa ole, mutta maisemat olivat upeimpia mitä olen eläissäni nähnyt, ja sen myös kerroin oppaallemme tagalogiksi. Hän yhtyi ylistämään luonnon kauneutta ja tärkeyttä, ja kiitti Jumalaa.

Olin todella iloinen, että varasin tämän päiväretken meille. Polku oli helppokulkuinen, ja ainoa haaste oli vain vuorelle noustessa liian huono kuntomme, mutta tässä tuli erittäin hyvää hyötyliikuntaa meille. Pitäisi kävellä paljon enemmän, ja etenkin nousta pitkiä rappusia tai kiivetä mäille. Kiipeämisen jälkeen meidät palkittiin kauneimmilla maisemilla, sekä ihanalla hiljaisuudella, kuului vain lintujen laulua ja sirkkojen siritystä. Oli tosi mahtavaa olla taas tälläisellä yksityisellä retkellä ilman muita turisteja, vain oppaan johdattamana.

Pian huipun jälkeen matka jatkui harjannetta pitkin pitkän heinikon halki, ja sitten hiljalleen taas alaspäin viettävään rinteeseen. Näimme muutamia maanvyöryjen kohtia lisää, ja jostain ylhäältä solisi puro alas. Oppaamme vihelteli toisinaan, ja toisinaan hän lauloi jotakin laulua. Vaimo kertoi jälkeenpäin sen olleen ylistyslaulu Jumalalle.

Rinnettä alas jyrkästikin paikoitellen ja puroa seuraillen saavuimme kivikkoon ja ensimmäiselle vesiputoukselle. Siellä emme kuitenkaan vielä alkaneet uimaan, sillä parempi vesiputous olisi sitten myöhemmin. Välillä jouduimme ylittämään virran pienten kivien päällä loikkien mikä jännitti melkoisesti itseä kun en ehkä ole enää niin ketterä pukki kuin joskus aiemmin, mutta hyvin sujui kyllä loikat enkä onneksi kaatunut tai liukastunut.

Parhaimman vesioutouksen isossa altaassa oli ihana pulahtaa uimaan, vesi oli viileää ja tosi virkistävää! Filippiinot, siis vaimo ja retkiopas värisivät ja valittivat, että ai kun kylmää! Paikallinen oppaamme ei uinut, istuskeli vaan syrjemmällä. Kun pulikointi sai riittää puin ylle puhtaan hihattoman paidan ja puhtaat shortsit, ja olo oli kerrassaan mahtava. Matka jatkui vielä hetken aikaa virtaa mukaillen kivikossa, mutta pian päästiin vehreiden viljelmien keskelle jossa kasvoi mm. kaakaopuita ja vaikka mitä.

Palatessamme kylään oli tosi iloinen ja tyytyväinen olo, meillä oli upea retki ja ihanaa, että saatiin rauhassa olla ja mennä, vain me ja opas ja retkenjohtaja. Paluumatka takaisin Mandaluyongiin ja majapaikkaamme kesti sitten yli pari tuntia, sillä nyt tiet olivat ruuhkaisia ja hurja määrä autoja tukkimassa. Majapaikassa suihku, ja parvekkeelle nauttimaan auringosta. Todella ihana päivä ja retki!