Matka provinssiin
Lähdettiin yhdeksän maissa majapaikasta grab-kyydillä kohti bussiterminaalia Pasay:ssa. Perillä meinasi joukko miehiä ottaa väkisin meidän laukut kantoon kysellen koko ajan minne ollaan menossa. Sain napattua auton takakontista meidän laukut niin etteivät he päässeet niitä ottamaan. Käveltiin muutama kymmenen metriä bussiterminaalin tiskille, josta nainen ohjasi meidät kävelemään toiselle tiskille. Miehet seurasivat meitä siihen toiselle tiskille, olisivat ilmeisesti kantaneet tavaramme siihen, ja siitä bussille sitten – maksua vastaan tottakai. Ostettiin meille matkaliput Antiqueen, eli bussi+laivamatka, 2500 pesoa per naama eli noin 41,50€. Ladoimme kimpsumme terminaalin odotustilassa seinän luokse, kävin penkille odottamaan ja vaimo lähti hakemaan vielä majapaikastaan pari isoa laukkua lisää, sillä hänen oli saatava tavaroitaan tuotua perheen luokse jemmaan.
Vaimo palasi laukkujen kanssa, ja kannettiin laukut bussille, siinä joku kantaja otti vaimon laukun, ja pyysi sitten bussin luona rahaa kantopalvelusta, mutta nytpä kävikin kaverille hassusti kun ei vaimolla ollut mitään antaa, ehkä sai opetuksen. Saatiin kimpsut bussin rahtitilaan, ja mentiin bussiin. Jennifer lähti vielä läheiseen Jollibee-pikaruokaravintolaan hakemaan meille ruuat mukaan evääksi.
Meni ehkä kolmisen tuntia, että bussi tuli Batangakseen, ja iloksemme suoraan laivasatamaan, eikä mihinkään paikalliselle bussiasemalle vartomaan kuten aiemmin ollaan oltu muutama tunti siellä odottelemassa jatkoa matkaan. Nyt bussi ajoi suoraan sisälle laivaan, saatiin laivaliput kondyktööriltä, ja ei muuta kuin ulos bussista ja laivaan.
Meille tuli yllätyksenä, ettei laivayhtiö ollutkaan 2GO kuten oli vaimolle lupailtu lippuja ostaessa, vaan pienempi yhtiö Starlite, jonka laivoista meillä oli aiemmin huonoja kokemuksia (sanon ”barkó ng mga ípis”, eli torakkojen laiva), sekä myös, että laiva ei ajanut meitä suoraan Panayn saarelle Caticlanin satamaan, vaan Oriental Mindorolle Calapanin satamaan (Mindoro-saaren itäpuoli) josta bussimatka jatkui keskellä sateista yötä Mindoron mäkisiä ja mutkaisia teitä pitkin saaren eteläosaan Roxaksen satamaan, jossa hypättiin bussista pois ennen laivaa ja käveltiin sitten viimeistä laivamatkaa varten paattiin.
Tässä vaiheessa alettiin olla jo aika väsyneitä, mutta ei siellä nukkumaan olisi kyennyt, joten katseltiin vaimon tabletin näytöltä jotain kiinalaista fantasiasarjaa. Noin kolme ja puoli tuntia myöhemmin saavuimme satamaan neljän aikaan aamulla, ja eikun bussin kyytiin. Meidät tosin häädettiin pian toisen bussin kyytiin kimpsuinemme, sillä meidän bussi olisikin ajanut toista reittiä määränpäämme ohitse.
Istuttiin toisessa bussissa toiseen penkkiriviin, Jennifer nukkui ja itse tarkastelin virkistyneenä ikkunoista ulos maisemia. Oikealla puolella näkyi merenrantaa ja merta, vasemmalla riisipeltoja, kookos- ja banaanipuita sekä kauempana niiden takana kohoavia vehreitä vuorenrinteitä. Tiellä ei vielä aluksi ollut liiemmin liikennettä, muutama tricycle ja auto vain toisinaan. Auringon kultaiset säteet hivelivät maisemaa, ja riisipelloilla näkyi siellä täällä maanviljelijöitä istuttamassa riisiä tai taluttamassa verkkaisesti löntysteleviä vesipuhveleita eli carabaota (tai kalabaw) kuten täällä sanotaan.
Aamun edetessä myös liikenne tiellä vilkastui, enimmäkseen hidasteena oli viittäkymppiä tai hiljempää körötteleviä tricyclejä jotka bussi ohitti aina tilaisuuden tullen, ja myös kuorma-autoja alkoi olla enemmän. Tienvarsilla oli ostoksille tai asioille menossa olevia rouvia ja setiä sekä vanhuksia. Bussipysäkeillä oli lapsia ja teinejä menossa kouluihinsa. Bussi pysähtyi Culasissa vielä toviksi, aamupalatauko, jonka jälkeen matka jatkui Tibiaon, Barbazan ja Laua-anin halki, vaimokin heräili siinä. Monta kertaa hän sanii minulle, no nyt aletaan olla lähellä! Ihan kohta ollaan perillä! Mutta hän muistikin väärin, ja matkaa oli vielä reippaasti jäljellä. Kerran hän kysyi kondyktööriltäkin, nytkö tultiin Bugasongiin. Ehei, se oli vasta Laua-an, vastasi kondyktööri hymyillen.
Bugasongin 7elevenin luona jäätiin bussista ja saatiin rahtitilasta meidän isommat laukut myös. Ostettiin 7eleven-kaupasta jotain pientä, jotta saatiin kätevästi rikottua kaksi tonnin seteliä pienemmiksi, sillä pikkurahaa tarvitsee aina. Igbalangaon barangayhin eli asuinalueelle oli aluksi hieman vaikeaa saada kyytiä, sillä se alkaa olla vähän syrjässä ja jos sinne ajaa niin ei varmaankaan ole matkustajaa sitten joka tulisi keskustaan päin sieltä. Vaimo onnistui kuitenkin hetken päästä saamaan meille tricyclen, joka lastattiin täyteen kimpsuillamme, ja mahduttiin mekin kyytiin. Pian viiletettiin pitkin tietä kihti Igbalangaota, jossa on Jenniferin perheen maatila. Siellä asuu isossa betonisessa talossa hänen vanhempansa, ja pienemmissä bambusta rakennetuissa taloissa hänen kaksi pikkusiskoa perheineen, eli heillä on miehet ja toisella siskolla poika ja toisella siskolla kaksi tyttöä.
Kun pääsimme perille näimmekin Jenniferin isän, Rogelion, odottamassa meitä tien varressa kivellä istuen. Vilkutin hänelle tricyclen vielä ollessa liikkeessä, ja hymyilimme toisillemme. Iloinen tunne valtasi minut: olimme saapuneet perheen kotiin, ja rakkaiden seurassa pian. Kun purimme tavaramme tricyclen kyydistä hoksasin, ettei meillä ollut mukana isoa keksilaatikkoa jonka Jennifer osti tuliaisiksi lapsille. Pienen neuvonpidon jälkeen kuski otti Jenniferin toisen siskon Gracen kyytiin ja hakemaan sitä unohtunutta keksilaatikkoa, ja annoin 250 pesoa hänelle vielä kyydin maksua varten.
Pienet lapset Jacob, Sophia ja Amielyn olivat myös meitä vastassa. Rogelio otti vaimon suurimman matkalaukun ja kantoi sitä taitavasti olallansa. Minulla oli selässä rinkkani ja toisessa kädessä pienempi reppuni joka painoi myös aika paljon. Nyt polku riisipeltojen penkereitä pitkin maatilalle oli yllättävän helppokulkuinen, sillä ei ollut ilmeisesti ollut kovia ja pitkiä sateita hiljattain, joten polku oli kuiva.
Perillä talolla asetuimme taloksi vierashuoneeseen, ja söimme vaimon kanssa keittiön pöydän äärellä. Grace oli laittanut sinigang na hipon eli katkarapukeittoa, Romelyn oli tehnyt lumpia-taikinakääröjä kasvistäytteellä ja Rogelio kana-adoboa, joka oli ehkä turhan suolaista, kuten hän itsekin myöhemmin huomasi. Seuraavaksi sai ottaa virkistävää kylpyä kaatamalla kuupalla vettä saavista päälle. Olimme yltäpäältä hiessä, ja pesun jälkeenkin tuntui, että alkaa hiota uudelleen ellei ollut tuulettimen puhalluksessa. Melkoisen hiostavaa siis!
Huomasin Bugasongin yhdestä Facebook-ryhmästä, että huomenna olisi uudella kaupungintalolla verenluovutus, ja sain päähäni, että voisin mennä kokeilemaan josko hyväksyisivät minulta. Sen vuoksi en juonut yhtään kaljaa (ostin 3 pientä tölkkiä san mig pale pilseniä 7elevenistä itselleni virvokkeeksi aiemmin), enkä myöskään Suomesta tuliaisiksi Rogeliolle tuomaani Jaloviinaa. Pyysin vaimoa selittämään isälle asian, jotta ymmärtää miksen ala hänen kanssaan ottamaan kuppia. Sanoin itse hänelle Tagalogiksi ”Huomenna sitten!”
Illalla lapsoset piirustelivat söpösti olohuoneen pöydän ääressä. Vetäydyimme aikaisin puoli seitsemän aikaan vaimon kanssa makuuhuoneeseen jo, sillä meitä alkoi unettaa molempia, ja toivottelin hyvät yöt kaikille. Vaimo antoi vielä pienen hieronnan minulle ennen nukkumaankäymistä. Huoneeseemme siirtämämme tuuletin auttoi nukkumaan, ei ollut hiostava olla, ja uni tuli pian.