Patikointiretki Batolusong-vuorelle

Meillä oli herätys varttia vaille yksi yöllä, eikä unta ehtinyt kertyä kovinkaan montaa tuntia, ehkä itselle enintään 3 tai 4 tuntia, ja vaimolle hädin tuskin mitään kun ei saanut nukuttua. Syötiin aamiaista ja juotiin kahvit, pakattiin reput loppuun, ja lähdettiin ulos kävelemään. Aluksi vaikutti siltä, ettei tricyclekyytejä ollut, ja tiet olivat melko autioina ja hiljaisina. Muutama taksi ajoi ohitse. Onneksi kuitenkin lykästi, ja saatiin kyyti jolla ajeltiin Crossingiin eli EDSA:n ja Shaw Boulevardin risteykseen missä ylitettiin EDSA toiselle puolelle ylikulun kautta, ja pian oltiinkin jo Mayflower Streetillä poliisiaseman edessä odottelemassa pakettiautoa jolla lähdettiin retkelle.

Autokyyti oli melkoista rytyytystä, Filippiinien tiet eivät ole tasaisia kuten Suomessa vaan vähän välilä on moukkuja ja kuoppia, niin että meinaa takapuoli nousta penkistä aina kun hyvin sattuu osumaan epätasaiseen kohtaan pyörät. Turvavöitä ei näissä minivaneissa tai pakettiautoissa yleensä ole, ja joinakin viime päivinä olen saanut lukea miten on jossain päin rekka jyrännyt pakettiauton tai citymaasturin ryttyyn ja ihmisiä kuollut ja loukkaantunut vakavasti. Useimmiten noissa Grab-kyydeissä joilla Manilan alueella liikutaan on turvavyöt, mutta ei aina. Totesin hetken aikaa yritettyäni puhallettavan tyynyn kanssa, ettei nukkumisesta autossa tullut yhtikäs mitään. Sama juttu kuin lentokoneissa, ei siinä saa kehoa oikaistua kunnolla, ja jos istuu ihan penkin reunalla jotta jalat saisi suoristettua sitten hyvin, puutuu takapuoli hyvin nopeasti. Auton pomppiminen ja rytkytys vielä siihen päälle, niin mahdoton tehtävä.

Paikallinen opas selosti jotain filipinoksi retkeen liittyen, iso osa meni itseltä ohi siitä mutta tokkopa tuo nyt kovin tärkeää oli. Retkellä piti olla selostus myös englanniksi, sitä olisi varmaan saanut jos olisi pyytänyt erikseen. Olin meidän ryhmässä vanhin neljänkympin lukemallani, sitten vaimo, ja loput olivat jotain kahden- ja kolmenkympin väliltä filippiinoja. Kun oltiin aamuyön pimeydessä lähdetty kävelemään, ja ensimmäistä nousua noustu, kuulin miten hieman kookkaampi tyttö takanani huohotti ja hymyilin itsekseni, että en sentään ole heikkokuntoisin täällä. Noista filippiinoista näytti lähtevän jatkuva pulina ja naurunkikatukset. Onneksi ylöspäin nouseminen hengästytti ja vaimensi turhat pulinat pois. Sieltä takaani kyllä kuului ”Oh my god!” ja muuta vastaavaa kun otti kiipeäminen koville, vitsailua siitä, että eikös tämän pitänyt sopia ihan aloittelijoille..

Ensimmäiselle harjanteelle kipuamisen aikana pysähdyttiin useita kertoja istahtamaan, juomaan vettä ja vetämään henkeä. Hiki valui valtoimenaan, ja vaatteet olivat pian märät hiestä. Levähdyspaikoille oli kasattu bambusta istumapenkkejä. Yleensä minä olin innokkaimpana jatkamaan matkaa, en halunnut liikoja jäädä istumaan ja lihaksia lepuuttamaan vaan reippaasti eteenpäin kunhan hengitys oli tasaantunut ja sain hörpittyä vettä.

Kun oltiin päästy ensimmäisen harjanteen päälle kulku helpottui huomattavasti, ja hetken päästä tultiin pienelle kaupalle josta sai ostaa natusteltavaa ja juotavaa sekä vaikka jotain ruoka-annoksia. Kauppaa piti ilmeisesti perhe, ja asuivat siinä myöskin. Pihalla oli myös pari pientä hevosta, ja niiden satulat näkyivät lähellä myös. Varmaan niiden avulla perhe tuo ylös juomavedet ja muut painavat kantamukset. Vaimon kanssa ostettiin banaaninlehteen käärityt makeat cassavapötköt joista sai mukavasti lisäenergiaa. Matka jatkui heinikon peittämän harjanteen päällä eteenpäin korkeampia huippuja kohti.

Noustiin vielä bambumetsikön halki kohti korkeampaa huippua, ja sen jälkeen tuli vielä kiivetä köyden avulla todella jyrkkä kalliojyrkänne ylös, siinä piti vaan pitää köydestä kiinni ja vetää itseään ylös siitä pitäen samalla kun laittoi aina jalan uudelle jalansijalle. Urakka palkittiin huikeilla maisemilla alhaalla levittäytyviin laaksoihin, ja olo oli mahtava. Olin hurjan onnellinen, että olimme tulleet tänne.

Alaspäin lähdettiin yhden oppaamme johdolla, ja muu porukka jäi kauas taakse joten saatiin nauttia luonnosta ja maisemista omassa rauhassa.

Vuorelta ja harjanteilta alaspäin tullessa huomasin miten alkoi jaloissa tuntumaan kiipeilyt ja kävelyt, ja sai kieli keskellä suuta paikoitellen astella varsinkin liukkaammissa paikoissa ettei jalat lähteneet alta. Yhden kerran lipesi toinen jalka alta ja olin lähellä pyllähtää, mutta onneksi oli toinen käsi bambukaiteella niin pysyin pystyssä.

Matka jatkui samaa reittiä alas. Paikalliset johdattivat vettä vuoren lähteestä putkia pitkin kylään, mutta putkiliitokset monissa kohti vuosivat suihkuttaen vettä ympärille. Putkiliitosta ei oikein millään teipillä saa korjattua pitäväksi.

Lopulta saavuimme taas kylään ja kulku oli tasaista, olo oli riemukas, selvisimme retken! Kylä vaikutti uneliaalta verkkaisine kiireettömine toimineen, jossain haukkui koira välillä ja kukko kiekui toisinaan. Joku nainen ripusti pyykkejä pihalle kuivumaan. Eräs nainen toivotti minulle hyvää uutta vuotta englanniksi, ja jatkoi vaipan laittamista pikkulapselleen talon pihalla. Opas kysyi haluaisimmeko käydä uimassa, ja meistä minä innokkaampana toki, joten lähdimme kävelemään uimapaikkaa kohti. Uimapaikassa oli myöskin kalkkikiviluola, mutta en uskaltanut uida sinne pitkälle pimeään, luolan suulle vain.

Minun jälkeen kolme filippiiniläistä poikaa uskaltautui myös veteen, mutta pitkän aikaan seisoskelivat vedessä hytisten ja jutellen, sitten roiskivat vähän vettä toistensa päälle ja kiljahtelivat. Vesi mahtui heille tuntua kylmältä, minulle se oli sellaista haaleaa ja virkistävää. Uimisen jälkeen sain kuivailtua ja vaihdettua vaatteet takaisin ylle taidokkaasti pyyhkeen suojissa, sukat ja kengät takaisin jalkoihin. Harmi etten ottanut vaihtovaatteita mukaan, vaan jouduin kiskomaan ylleni hikiset vaatteet takaisin, hyi!

Jatkoimme uimapaikalta takaisin lähtöpaikkaan kylän keskustaan missä pakettiautokin oli parkissa. Tilattiin ravintolasta nuudeliannos kahdelle, hinta oli 2,5€ eli 150 pesoa paikallista rahaa. Meillä oli koko päivän repussani mukana ollut eväspussi missä oli muovirasioissa riisiä, kana-adoboa ja salaattia, mutta ei kehdattu alkaa siinä ravintolan pöydässä omia eväitä syömään, eikä muuallakaan oikein näkynyt mitään sopivaa vapaata istumispaikkaa. Tämä oli aika uusi retkikohde, ja sen huomasi tarjonnassa turisteja varten. Ravintolassa oli myynnissä vain limppareita veden lisäksi, eikä koko kylän pikkupuodeista löytynyt kylmää olutta. Kovia viinoja näkyi parissa puodissa. Yhdessä sen keskustan puodeista näkyi olevan litran pulloissa Red Horse -olutta, mutta lämpimänä! Ei mitään kylmässä. Myyjä tarjoutui, että voisi pistää jäihin, mutta kieltäydyin, että ei nyt tarvitse. Mentiin sitten vain takaisin pakettiautolle jossa kuski oli myös ottamassa lepiä, ja mentiin autoon odottelemaan muita ryhmäläisiä ja lähtöä. Torkahdettiin molemmat siinä hetkiseksi, ja havahduttiin kun siihen tuli muita porukasta pakkailemaan tavaroitaan.

Minulla oli puhelimesta loppunut akku jo aikaa sitten kun tuli kuvailtua niin paljon, enkä tiennyt yhtään paljonko kello oli. Valoisan aikaan iltapäivällä oltiin kuitenkin takaisin lähtöpaikassa Greenfield District -alueella Mandaluyongissa, ja käveltiin siitä lyhyt matka ylikulkusillalle mistä pääsi taas EDSA:n toiselle puolelle. Annoin siinä matkalla kahdenkymmenen peson setelin yhdelle kadulla istuneelle mummolle, hän ilahtui kovasti. Ylikululla oli lisää ihmisiä kerjäämässä, ja jos jokaiselle olisi pitänyt jotakin antaa niin siinä olisi ollut ainakin viisi rahanpyytäjää. Ei ne köyhät täältä maasta lopu turistin antamilla pienillä roposilla, vaikka saattaakin ilahduttaa yhtä ihmistä esimerkiksi tarjoamalla hänelle seuraavan aterian. Paikallisen valtion tulisi hoitaa oman maan ongelmat, mutta hallinnossa ei laupiaita samarialaisia taida olla.

Kun päästiin takaisin asunnolle tricyclekyydin jälkeen näin, että kello oli juuri kolme iltapäivällä. Kiva, että ajoissa ehdittiin takaisin kotiin, eikä jumituttu mihinkään infernaalisiin ruuhkiin. Vaimokin oli vähien yöunien jälkeen niin väsynyt, että päätä kuulemma särki, ja pakettiautossa nuokahteli ja nukahteli istualleen. Suihkun jälkeen syötiin, ja otettiin parin tunnin unet, ja illalla syötiin vielä pizzaa elokuvaa katsoessa, ja taas nukkumaan. Kävely tuntuu jalkalihaksissa edelleen seuraavana päivänä, mutta univelat on onneksi kuitattu. Olipahan mahtava patikkareissu kyllä, oli itselle varmasti paras kokemus näistä muutamista patikoinneista mitä ollaan täällä käyty!