Viimeinen ilta Puertossa
Katseltiin Netflixistä sarjaa koko päivä, ja illalla lähdettiin sitten tricyclellä baywalkille eli rantapromenadille. Nyt kyyti maksoi vain viisikymmentä pesoa, ja kuski sanoi Jenniferille, että se on oikea hinta. Siitä huolimatta suurin osa kuskeista kiskoo yli tuplahintaa, ei vain satasta vaan sataaviittäkymppiä.
Käveltiin eri ravintoloiden tarjontaa tutkiskellen promenadin toisesta päästä toiseen, ja mentiinkin istumaan intialaiseen ravintolaan jossa oli rauhallinen tunnelma, eikä montaa pöytää. Oli justiinsa yksi pöytä vapaana meille, ja istuttiin alas odottelemaan. Jossain vaiheessa nainen keittiöstä vei toiseen pöytään annoksia, ja tokaisi meille, että oletteko jo tilanneet, ja kun vastattiin, että ei, niin nainen sanoi, että menu löytyy seinältä. Mitään pöytään tuotavaa ruokalistaa ei siis ollut mitä vähän kaipailin. No, katsottiin sieltä seinän listasta sitten mieleiset annokset, ja jonkin ajan päästä tuli nuori alaikäinen tyttö kysymään tilaustamme. Kysyin löytyykö ananaslassia, no ei löydy. Kysyin löytyykö mangolassia, no ei löydy. Ilmeisesti vain banaanipirtelöä olisi ollut, sanoin, että okei, no kaksi sellaista. Sitten päästiin pääruokien tilaamiseen, niin tyttö kertoi, että ei heillä ole muuta kuin kebabia. No, listalla luki joku chicken biryani kebab, pyysin kaksi sellaista. No, ei kuulemma ollut mitään biryania. Tässä vaiheessa nousin ylös ja sanoin Jenniferille, että lähdetäänpä katsomaan muita paikkoja uudelleen.
Melko pian mentiin vaan yhteen paikkaan jossa näytti olevan hyvin täyttä mutta oli siellä juuri meille pieni pöytä vapaana. Aika pian tarjoilija tuli ottamaan tilaustamme. Aloitin tilaamalla vihreän mangosalaatin meille. Sitten Jennifer tilasi voissa paistettua kanaa hänelle, ja kysyi tuleeko se riisillä. Ei, riisi ei kuulunut annokseen, ja käänsin ruokalistan tässä vaiheessa sivulle jossa oli ravintolan erilaiset riisit mitä löytyy. Kysyin Jenniferiltä, että mitä riisiä hän ottaa, ja halusi tavallista riisiä. Minä tilasin valkosipuliriisiä siihen perään, ja Jennifer jatkoi tilaamalla pirtelöt, hänelle kookospirtelö ja minulle mangopirtelö, mutta niitäpä ei ollutkaan saatavilla vaan ainoastaan vihreän mangon pirtelöä, no, otettiin ne sitten. Ja tilasin itselleni vielä pääruuaksi Bicol Expressin. Siinä kaikki, ja kiitimme.
Aluksi tuli pirtelöt pöytään melko nopeasti. Sitten tuli minulle Bicol Express -annos yhdellä lautasella, ja tovi tämän jälkeen sitten valkosipuliriisi, joten aloin maistelemaan ruokaa jo. Jonkin ajan kuluttua tuli pöytään vihreä mangosalaatti, ja sitten tavallinen riisi. Tarjoilija varmisti, että olihan tässä kaikki. Jenniferin voissa paistettu kana puuttui kylläkin, sitä ei ollut tarjoilija saanut ylös syystä tai toisesta. Alkoivat sitä sitten kiireen vilkkaa tekemään keittiössä. Minä ehdin tällä välin syödä itseni kylläiseksi, katsella ihmisiä ympärillä ja rantapromenadilla ja kuunnella ravintolan vieressä lavalla esiintynyttä duoa, mies soitti kitaraa ja nainen lauloi kauniisti. Ruokien tilaussotku pilasi siis ajoituksen, ja Jenniferin syötyä pyydettiin lasku, joka oli varmaan vähintään nelin- tai viisinkertaisesti kalliimpi kuin mitä ruuat maksaisi jos ostettaisiin vaan jostain pienestä tienvarren ruokalasta. Lasku oli siis vähän vaille tuhat pesoa, eli euroissa noin 16,70€. Me ei illallisteta yleensä missään ravintoloissa, vaan mieluummin syödään omassa rauhassa majapaikassa, Jennifer tykkää laittaa ruokaa. Parempi jatkossa mennä juuri sen mukaan mikä tuntuu parhaimmalta meille, eipähän pety.
Laskun maksettuani käveltiin rantapromenadia ja tricyclekyydeille. Ensimmäiset ja toiset ukot pyyteli just sitä sataaviittäkymppiä, eli mikä on käytännössä kolminkertainen hinta siihen mitä sen kuuluisi olla. Käveltiin niistä ohitse, ja kolmannen ukon kanssa vähän väännettiin, että satanen sen pitäs olla, ja sit ukko tiputti hintaansa sataankahteenkymppiin, ja sanoin, että okei, mennään sillä. Eihän tuo siis ole raha eikä mikään, mutta enemmän ketuttaa se periaate näissä, ottaa päähän maksaa kiltisti kun tietää, että toinen kiskoo melkoista ylihintaa. No, perille majapaikkaan siis, ja tavaroidemme pakkaamista, sillä aamulla aikaisin lähdetään täältä sitten ja lentokentälle. Lennetään Cebu Pacific -yhtiön lennolla täältä Palawanin Puerto Princesasta takaisin Manilaan, ja siellä on asunto heti lentokentän vierestä.
Kiitos Palawan, eiköhän tämä nyt riitä pitkäksi aikaa. Ollaan täällä käyty nyt kahtena perättäisenä vuotena, ja nyt huomasi, että ei täällä tekeminen riitä kun kaikki päiväretket ja paikat käyty läpi. Ilman omaa autoa tai moottoripyörää ei tätä isoa saarta kovin kätevästi pääse reissailemaan ja tutkimaan eri paikkoja (kun on iso rinkka ja iso laukku mukana). Tuo yritys mennä Narraan ja siellä se rantahuvila jossa oli omat ongelmansa sai nyt riittää. Katsellaan ensi vuodelle jotain muita kohteita missä käydä sitten. Kiva fiilis päästä täältä nyt eteenpäin, Manilan kautta ja ylihuomenna lentäen Legazpiin mahtavaa tulivuorta tervehtimään. Mayon, oi Mayon!