Puerto Princesaan

Aamulla tuttuun tapaan viideltä muslimijoikaus herätti, eikä sen jälkeen enää saanut kunnolla unta. Noustiin seitsemältä, syötiin aamiaista parvekkeella ja sitten alettiin pakkailemaan. Päästiin lähtemään tuolta Narran majapaikasta siinä kymmenen ja yhdentoista välillä, ja Raymond ajoi meidät kummatkin skootterilla valtatien varteen kantamustemme kanssa, ja siellä odoteltiin pakettiautokyytiä. Näin, että sieltä tuli ihan tavallinen bussi, ja sanoin, että mennään sillä. Sehän oli melko täynnä jo, mutta mahduttiin kyytiin, istuin rinkka sylissä koko parin tunnin matkan.

Puerto Princesan bussiterminaaliin saavuttuamme oli heti kimpussa tuttuun tapaan joku tricyclekuskimafia, yksi kyselemässä minne ollaan menossa ja muut valmiina tarttumaan laukkuihimme ja kantamaan ne pyörän kyytiin. Ensin hinnaksi sanottiin neljäsataa pesoa, joka oli sama hinta kuin viime vuonna. Sanoin, että ok, ei siinä vaihtoehtojakaan ollut. Reppumme kannettiin tricyclen kyytiin, ja siinä sitten ensimmäinen ukko keskusteli itse kuskin kanssa, ja sitten hinnaksi sanottiinkin viisisataa pesoa. No, ei vaihtoehtoja, joten selvä, hyvä on. Mielessäni kuitenkin ajattelin, että jaahas, sellaista peliä, kyllä nämä filippiiniläiset osaavat, ihan tyypillistä touhua, jep jep, senkin rosvot.. Kuski ei oikein osannut ajaa minne oltiin menossa, ja totesi sitten ettei hän voi ajaa meitä sinne vaan on vaihdettava toisenvärisen tricyclen kyytiin. On näet tietynväriset kyydit jotka saa ajaa tietyllä alueella, ja sitten toisen väriset jotka saa ajaa toisella alueella. Piti vielä viisikymppiä lisää heittää rahaa, ja kantamuksemme siirrettiin toisen pyörän kyytiin. Kuski sanoi jotakin, että jos sieltä tulee pakettiautolla kaupunkiin niin sillä pääsee suoraan ilman vaihtoa ja kotiovelle. Totesin, että juu, ensi kerralla sitten pakettiautolla, eikä enää ikinä näillä tricycleillä tätä matkaa. Onneksi ei tarvitse tuota väliä mennä enää meidän tällä reissulla uudelleen, me lennetään täältä pois, ja kenttä on lähellä majapaikkaamme.

Kyyti ajeli meidät perille seitsemänkerroksisen talon luokse, vartija päästi portista sisään ja päästiin suoraan rapun eteen, johon tulikin asunnon hoitajatyttö meitä vastaan. Hissillä ylimpään kerrokseen, ja asuntoon.

Nautin suihkun jälkeen kylmän oluen parvekkeella auringonpaahteessa, ja oli hyvä fiilis, sillä tykätään tästä paikasta. Kiinteistön nimi on Camella Manors Verdant, ja Jennifer osasi kertoa, että näitä Camella-paikkoja on muuallakin Filippiineillä. Täällä on pieniä asuntoja näissä kerrostaloissa, condominiumeja eli condoja. Tämäkin on pienempi kuin vuokra-asuntoni Suomessa 37:llä neliöllään (koti Askolassa on neljäkymmentä neliötä). Vieressä on myöskin omalla portilla varustettu subdivision, aidattu ja vartioitu asuinalue samanlaisine pienine taloineen. Talot itseasiassa ovat pitkiä kaksikerroksisia rivitaloja. Käsittääkseni näissä asuu keskiluokkaa ja siitä varakkaampaa väkeä, ei muilla ole varaa tälläisiin. Asuntojen hinnat saattavat alkaa jostain parista miljoonasta pesosta mikä on semmoisen vähän yli 33 tuhatta euroa, ja isommankin saa varmaan alle sadalla tuhannella eurolla. Monet ovat myös rahoitusmalleilla katettuja, että maksetaan vuokraa asunnosta jonka myötä sitten lopulta se ostohinta saavutetaan ja saa lunastettua omaksi.

Internet ehti toimia vain hetken kun saavuimme tänne, ja sitten loppui. Vaikka näkyi olevan signaalinvoimakkuus hyvä, niin data ei silti liikkunut laisinkaan, operaattoreilla jotain häiriötä. Lähdettiin ulos kävelemään ja katsomaan mitä pikkukauppoja läheltä löytyy.

Pikkukauppoja löytyy läheltä paljon, ja ostin alkajaisiksi meille pandesal-leivonnaisia joihin on leivottu moringaa. Seuraavasta putiikista löytyi Ginebra-giniä pieni pullo, kaksi tölkkiä sanmiggiä (pale pilsen, suosikkini), sinistä gatoradea sekä pullo sojua. Jenniferille löytyi seuraavasta putiikista pullollinen sangria-novellinoa eli makeaa 4,5% viiniä josta hän pitää. Mitään vahvempia ei hän halua ettei liiaksi käy päähän.

Tien ylle kurottavat valtavat akaasiapuut ovat kauniita ja tuovat varjoa paahtavalta auringolta. Palattiin pian takaisin asunnolle takaisin. Nautin päivän toisen tölkin kylmää olutta parvekkeella auringon laskiessa, ja samalla näin isokokoisia lepakoita lentämässä kauempaa metsästä ja tämän talon ylitse. Ne olivat kuin pulleita isoja lokkeja! En ole koskaan aiemmin nähnyt moisia rötväleitä!

Jennifer halusi vielä kokeilla ladata toisen operaattorin sim-kortilleen paketin ja josko sillä onnistuisi netin käyttö, joten lähdettiin vielä pienelle iltakävelylle. Majapaikassa on Smart-operaattorin mobiilinetti eli sim-kortti modeemiin, sama systeemi kuin itselläni on kotona Elisalta, ja minulla on myös Smartilta filippiiniläinen puhelinliittymäni. Smart ei ainakaan toiminut sen laajemman häiriön takia, ja Jennifer kokeili nyt TM-liittymäänsä, ja sillähän onnistui netin käyttö sitten. Kävellessä nähtiin tien varrella grillattavan isaw-vartaita joita en olekaan koskaan aiemmin vielä kokeillut, ja meinataan niitä ostaa minulle joku ilta sitten. Se on siis kanan suoli joka on kiepitetty ja tökätty vartaasta läpi, ja grillattu. Täytyy tehdä maisteluvideo sitten kun on sen aika, onneksi on kyytipojaksi sitten varmaan olutta ja tuota paikallista Ginebra-giniä.

Illalliseksi kana-adoboa ja riisiä syötyämme nautittiin vielä lasilliset ja katsottiin telkkarin kautta Netflixistä kiinalaista fantasiasarjaa. Nyt internet Smartin liittymien kautta oli alkanut toimia jälleen. Istuttiin hetki parvekkeella, ja taivaalla näkyivät tähdet. Oli jotenkin hyvin outo olo kun en nähnyt tuttua Otavaa jonka on tottunut aina Suomessa yötaivaalla näkemään kunhan vain pimeän tultua kohottaa katseensa taivaalle. Mikä maailma tämä on? En tunnista näitä tähtikuvioita, missähän olen..

Puolenyön aikaan nukkumaan mennessämme oli rauhallista ja hiljaista. Näyttää, että tässä suuressa talossa vain muutamissa asunnoissa on asukkaita. Nyt ei meitä herättäisi aamulla mikään muslimimöikäys, eikä edes kukonlaulut.