Ostoksia häitä varten ja kadonnut puhelin

Aamupalan jälkeen lähdettiin Jenniferin kanssa kävelemään tienvarteen, ja sieltä tricyclekyydillä keskustaan. Kulkupelin kyydissä oli kuskin lisäksi kahdeksan matkustajaa. Kyyti ajeli meidät suoraan kodintavaraliikkeen eteen, ja sieltähän löytyi ihan kaikkea vaatteista kosmetiikkaan, liesiin ja astiastoihin. Olin ajatellut, että pitäisi löytää kukkakauppa jotta saataisiin muutamat kukkakimput sitten koristeeksi, mutta tuosta kodintavaraliikkeestä löytyi juhlia varten kaikenmoisia erilaisia tekokukkakoristeita ja -köynnöksiä, niin otettiin sellaisia. Voivat sitten käyttää niitä muissakin juhlissa, kuten syntymäpäivillä ja valmistujaisissa. Ostettiin myös meille kenkien suojukset, jotta ei sitten juhlapäivänä olisi kengät mudassa kun menemme vihkimiseen. Lisäksi ostin kuusi selkänojallista tuolia, viisi kannellista muovirasiaa ruokia varten, kymmenen kukkakuvioista muovilautasta, kolme kukkakuvioista isoa ruokakauhaa, haarukoita ja lusikoita kymmenen kutakin, neljä pöydälle asetettavaa kukkakoristetta ja sitten kaksi sinistä, kaksi vaaleanpunaista ja neljä valkoista kukkaköynnöstä, sekä kunnon peilin tänne. Vähän päälle kahdeksankymppiä meni euroissa rahaa. Kaikki pakattiin hyvin, tuolit sidottiin kestävällä muovinarulla yhteen, muovirasiat oli muovikassissa ja loput ostokset yhdessä pahvilaatikossa jonka ympärille tuli myöskin naru mistä kantaa sitä.

Kun tultiin ulos kaupasta huomasin, että eihän minulla ole kännykkää enää shortsieni taskussa jossa sitä pidin. En alkanut panikoimaan enkä muutakaan, harmitus tottakai painoi mielessäni heti. Mietin, että oli varmaan kolme vaihtoehtoa missä se voisi olla: otin muutaman kuvan polulla maatilalle juuri ennen kuin tultiin sieltä tielle, joten mahdollista, että olisin jotenkin rähmeltänyt siinä puhelimen huti shortsien taskusta kiireessä ja se olisi pudonnut sinne polulle. Hieman tosin epätodennäköistä sillä kuuluisi sitä nyt ääni kun puhelin jötkähtäisi maahan. Toinen vaihtoehto oli, että puhelin olisi shortsin taskusta kyydin aikana valunut penkille ja jäänyt siis tricycleen. Kolmas ja ikävin vaihtoehto, että joku ohitseni kävellyt olisi nähnyt puhelimen pilkottavan taskusta ja sulavasti napannut sen mennessään ohitseni. Jennifer yritti soittaa puhelimeeni, ja se hälytti kyllä. Merkki siitä, että tuskin varastettu, sillä varkaat pyrkisivät sammuttamaan sen puhelimen heti, ja sitten vaihtamaan siihen toisen sim-kortin. Tosin minulla on puhelimessa lukituskoodi, joka pitää antaa aina jos siihen vaihtaa sim-kortin. Jennifer sanoi, että varkaat voisivat mennä johonkin puhelinliikkeeseen missä ne avaisivat puhelimen lukituksen. Epäilen tätä kyllä. Sisällä puhelimessa minulla on suurikokoinen 512Gt-kokoinen arvokas muistikortti, ja tottakai puhelimen sisältö harmittaisi eniten jos menettäisi: kaikki kuvat ja videot.

Noh, joka tapauksessa oli pakko viedä ostokset maatilalle, joten otettiin tricycle jonka kyytiin lastattiin kaikki, tuolit meni katolle ja sisällä matkustuskopperossa sitten me ja muut kantamukset. Jennifer vaikutti olevan puhelimen katoamisesta enemmän järkyttynyt kuin minä. Ajattelin, että ei sitten auta kuin ostaa jokin uusi puhelin ja liittymä täältä varmaankin. Jennifer soitti siskollensa ja sieltä lähetettiin siskon mies kävelemään polkua pitkin katsomaan olisiko puhelin siellä, ja meitä vastaan auttamaan kantamusten kanssa. Ariel oli vastassa meitä kun saavuttiin polun luokse, eikä puhelinta ollut polulla näkynyt.

Kun saatiin ostokset perille talolle, Jennifer sanoi topakasti, että lähdetään takaisin kaupungille ja etsimään puhelintani. Tämä tuntui itselleni jotenkin aika toivottomalta, olin jo alkanut hyväksymään tilanteen, että se nyt katosi enkä sitä saisi enää takaisin. Kaikki polulla kävelleet naapuritkin tiesivät tässä vaiheessa jo valkoihoisen kadonneesta puhelimesta, ja asiaa harmiteltiin ja pohdittiin yhteistuumin. Otettiin tien varresta tricycle kaupunkiin päin.

Viimeisen mutkan jälkeen päätielle käännyttäessä on tienvarressa kahvilakojuja ja tuoleja auringonvarjon suojassa, jossa kuskit pysähtyvät taukoja pitämään pyörinensä. Kun oltiin päästy mutkasta alkoi takaamme kuulumaan huutoja: ”Heeeeeei! Heeeeeeei! Heeeei!”, ja tässä vaiheessa päämme kääntyivät taaksepäin, ja tosiaan, siellä joku juoksi perässämme ja heilutti kättä. Meidän pyörän pysähdyttyä hyppäsin ulos ja juoksin tätä miestä vastaan, se oli kuin olikin aiempi kuskimme, ja kädessään hän heilutti puhelintani! Huusin ja tuuletin riemuissani, ja lykkäsin tälle miehelle hädissäni kolmesataa pesoa käteen, eli noin viitisen euroa.

Jatkoimme matkaamme keskustaan saakka. Jennifer oli todennut aiemmin puhelimeni kadottua, että onpa meillä vaikeuksia. Totesin hänelle nyt, että vaikeuksia mutta myös onnea. Olin ihan onnesta euforinen, eikä mikään enää haitannut tai ollut huonosti. Ostin 7-elevenistä litran pullon Pyhän Mikaelin pale pilsen -olutta, ja kun Jennifer osti vielä viereisestä putiikista jotai pientä niin kaksi tölkkiä vielä punaista hevosta. Ostosten jälkeen mentiin tricyclekeskukseen jossa pieni odotus ennen kuin meidän pyörä takaisin maatilaa kohti lähtisi, sillä kuski halusi saada siihen lisää matkustajia. Korkkasin tölkin punaheppaa kylmästä oluesta nauttien, ja samalla huomasin, että vanhat muorit siinä lähellä myivät jotakin lehväkääröjä mitkä tunnistin tupakaksi, olin nähnyt samanlaisen maatilalla Melindalla. Päätin samantien ostaa hänelle viemisiksi tupakkaa, se maksoi noin 3,3 euroa, paikallisessa rahassa parisataa pesoa. Olin todella iloisella tuulella! Kun ajeltiin takaisinpäin niin iltapäivän sade alkoi tihkua taivaalta kasvavissa määrin.

Perillä näin, että Melinda oli nukkumassa heidän huoneessaan ovi auki, joten koputtelin ja huhuilin häntä, ja ojensin ostamani tupakat hänelle. Hän vaikutti yllättyneeltä ja kiitteli kovasti, ja Jennifer tulkkasi, että miksi olin näin kallista laatua hänelle ostanut. Korkkasin toisen punahepan, ja peseydyttiin Jenniferin kanssa ulkona kaatosateessa. Vuorilta letkua pitkin tuleva vesi oli viileää, mutta kun sitä kaateli päälle niin ei tuntunut kylmältä enää. Lapset leikkivät talossa kiljahdellen, ja kaatosade rummutti kattoa. Jennifer laittoi tabletistaan tulemaan lastenohjelmia lapsille, ja he niitä tapittivat ainakin pari tuntia, kaikki kiltisti vierekkäin istuen, jolla välin äidit sitten saattoivat hengähtää ja puuhata omia juttujaan.

Sade yltyi ihan mielettömäksi kaatosateeksi, ja koska talossa peltikatto, niin voitte kuvitella mikä rummutus, ja välillä kun ihmettelin, että mitä hittoa, kuinka voi sataa noin kovaa, niin sitten se vain vielä yltyi, tuntui kuin olisi pistänyt vielä isomman vaihteen silmään ja sitten vaan vielä kovempaa, ei jösses..

Säätiedotuksista ounastelen, että saattaapi olla koko päivän kaatosadetta myös meidän hääpäivänä, mistä tulee omat haasteensa.