Jokiveneilyä, maahanmuuttovirasto ja lounas Chinatownissa
Aamiaisen jälkeen uhmattiin rankkasadetta yhden sateenvarjon turvin, kyllä siinä vähäsen pääsi paita ja shortsit kostumaan. Onneksi matka jokilaivapysäkille ei ole pitkä. Sisällä rakennuksessa tulee esittää henkkari, ja kirjoittaa matkustajaluetteloon tietonsa. Kasvomaskiakin tulisi käyttää aina, mutta siitä säännöstä luistetaan paikoitellen. Guadalupen asemarakennukseen ei päässyt sisään ilman maskia, kun taas tässä lähiasemallamme Hulossa sekä päätypysäkki Escoltassa näytti, että minä olin ainoa joka oli viitsinyt laittaa maskin naamalle. Itse matka on maksuton. Koen tuon jokilaivan todella näppäräksi ja mukavaksi tavaksi kulkea täällä kaupungin laidalta toiselle, kunhan ei ole kiirettä. Välttyy matkalippujen ostamiselta sekä niiden ostamista varten pitkältä jonottamiselta toisin kuin juna-asemilla, ihmistungokselta ja seisomiselta itse kulkuvälineessä (junissa usein on niin täyttä, että siellä on ”standing ovation” kuten Jennifer sanoi, eli seisovat suosionosoitukset). Jokilaivan kyydissä on mukava katsella ikkunoista joenvarren maisemia, ja nauttia kyydistä. Jos Jenniferiä väsyttää, hän usein nukkuu olkapäätäni vasten laivan keinuessa ja moottorin höristessä.
Ulkona sataa kaatamalla, ja jokilaiva vie eteenpäin
Perille Chinatowniin eli Binondoon Escoltan pysäkille päästyämme lähdettiin taas sateessa kävelemään, ensin William A. Jones -siltaa pitkin Pasig-joen ylitse Intramuroksen puolelle, ja siellä heti sillan jälkeen oikealle kaartaen. William Atkinson Jones (1849-1918) oli yhdysvaltalainen poliitikko joka parhaiten muistetaan hänen vuoden 1916 Jones Act -laista, joka petasi Filippiineille tietä lopulta itsenäisyyteen. Sillan jälkeen ensin oli kansallinen lehdistöklubitalo, sen jälkeen kauppaliikenteen talo ja sitten isossa rakennuksessa maahanmuuttovirasto alakerroksessa.
Suurin osa maahanmuuttovirastossa asioineista näytti filippiiniläisiltä, osa heistä olikin akkreditoituja toimijoita, jotka siis hoitivat viisumiasioita asiakkaidensa puolesta. Neuvontatiskiltä sain ensin hakemuksen turistiviisumini pidentämistä varten sekä ohjelapun jossa luki mille tiskille mennä ensin, ja miten siitä eteenpäin. Valitsin express- eli pikakäsittelyn hakemukseen, joka lupasi tunnin käsittelyn. Sen verran siinä suurinpiirtein menikin, sillä tuli jonotella vähäsen muutamalle tiskille jotta pääsi maksamaan yhdellä tiskillä ja toiselta sai virallisen kuitin, ja lopuksi vielä sain ACR-kortin (Alien Certificate of Registration) viimeiseltä tiskiltä.
Olin kovin iloinen, että oli tuo tärkeä asia hoidettu, ja että se sujui ilman kommelluksia. Päätin, että menemme Chinatowniin syömään lounasta kiinalaiseen ravintolaan. Ulkona satoi edelleen, ehkä ei enää yhtä kaatamalla kuin aiemmin mutta silti.
Syötiin itsemme täyteen, ja lasku oli noin kolmisentoista euroa. Matka jatkui seuraavaksi takaisin Escoltan jokilaivaasemalle, jossa meidän ei tarvinnut odotella kauaakaan kun pääsimme jo laivaan.
Satuin näkemään joen toisella puolella Manilan vanhan postitalon, sen kiviseinät olivat mustuneet tuhoisassa tulipalossa aiemmin tänä vuonna. Harmillista, että historiallisille rakennuksille pääsee käymään noin.
Illalliseksi oli kana-adoboa, yhtä herkkuruokaani mitä Jennifer laittaa. Päivä oli oikein onnistunut ja kiva kokonpäivän jatkuneesta sateesta huolimatta!
