Daraitan-vuori, kova koettelemus
Varasin meille koko päivän retken Daraitan-vuorelle Tanayn provinssiin, ja lähtö sinne tapahtui puoli kahden aikaan yöllä. Lopulta kyytikin löytyi, ja pakettiauton sisälle oli sulloutunut kai 13 henkeä, ja reilun kahden tunnin ajomatka alkoi. Keskellä yötä matka taittui nopeasti, sillä liikennettä oli vain vähän.
Perillä oli odottelua ja aamukahvin juontia, kevyttä aamupalaa ennen kuin lähdettiin kävelemään. Lyhyt perehdytys tuli vain filipinoksi, mutta eipä siinä ihmeempiä. Mitään otsalamppua ei siellä tarvinnutkaan, sillä oli ehtinyt jo aamu valjeta ennen kuin päästiin matkaan.
Tasainen meno loppui pian kun alkoi nouseminen vuoren rinnettä ylös, ja sitähän riitti. Hiki valui, hengitys muuttui paikoitellen huohottamiseksi ja sydän hakkasi kovaa. Välillä pysähdyttiin vetämään henkeä, ja hörppäämään toisinaan hieman vettä.
Lopulta päästiin huipulle, kiipeämiseen meni kolmisen tuntia. Maisemat palkitsivat, oli se koko rääkin arvoista. En ole koskaan aiemmin kiivennyt niin korkealle, että olisin nähnyt alempana leijailevia pilviä. Rakastan maaseudun metsäisiä maisemia ja kukkuloita, aamun usvaa tai pilviä leijumassa puiden yläpuolella ennen kuin päivän kuumuus ajaa ne pois.
Huipulla otettiin kuvia muutamassa eri paikassa, ja nautittiin huikeista maisemista, ja vilvoittavasta tuulenvireestä. Fiilis oli mahtava!
Huipulta ei auta muuta kuin tulla alas, ja seuraavana paikkana oli Heart Peak, sydänhuippu, tai kuten minä sen uudelleennimesin: Heart Attack Peak, sydänkohtaushuippu. Vuorenrinnettä alaspäinmeno oli ehkä nopeampaa ja helpompaa yleisesti ottaen, mutta silti rankkaa, ja siinä oli polvet kovilla. Myöskin liukkaita mutaisia kohtia piti varoa, ja monesti itsellänikin lipesi jalka mutta onneksi pysyin pystyssä, muut ympärillä vain varoittelivat ”Careful!”. Tottakai yritin varovainen olla. Jotkut eivät olleet niin onnekkaita kuin minä ja pyllähtivät pyrstölleen mutaiseen ja kiviseen rinteeseen. Olin ainoa länsimaalainen turisti meidän ryhmässä, ja huomasin siinä edetessämme miten filippiiniläiset jatkuvasti puhua säpättivät jotain, lauloivat, nauroivat ja kiljahtelivat. Itse olen tottunut kulkemaan luonnossa hiljaa, luonnon ääniä kuunnellen, niistä ja hiljaisuudesta nauttien. Nyt sellaisesta ei ollut tietoakaan.
Alas tullessa rinteiden puihin oli onneksi viritelty köysiä joista pitää kiinni laskeutuessa, ja lopulta saatiin huokaista helpotuksesta kun päästiin tasamaalle jälleen. Iltapäivän aurinko porotti oikein kuumana, ja hiki valui jatkuvasti. En ole varmaan ikinä hikoillut noin paljoa, edes saunassa! Välillä hikipisarat vaan tipahtelivat partani päästä.
Kävelimme viljelmien ja kylän halki takaisin lähtöpaikkaamme. Lapset leikkivät pihoilla ja kukot kiekuivat. Paikalliset oppaamme jauhoivat jatkuvasti betel-pähkinöitä, ja ruikkivat punertavaa sylkeä syrjään. Kylässä näimmekin muutaman puun joissa kasvoi noita betel-pähkinöitä. Viime kesänä käydessämme Banauessa Cordilleran vuoristo-alueella näimme myös ihmisten jauhavat noita pähkinöitä, ja kaduilla oli punaisia länttejä merkkinä syljeskelystä.
Lähdettiin vielä joelle uimaan. Mutaa oli säärissäni asti ja olin koko päivän hikoillut vaatteeni märiksi, joten odotin ihanan kylmää ja raikastavaa pulahdusta jokeen. Uimapaikka oli pienen matkan päässä joten mentiin sinne tricyclellä. Menopelejä oli paljon kyyditsemässä turisteja, ja mietinkin, että tämä kylä on pistänyt pystyyn kunnon bisneksen. Moniakohan satoja turisteja käy päivittäin vaeltamassa tuolle vuorelle? Kylän keskustassa olevaan ravintolankin rakennukseen oli hiljattain tehty laajennos, yläkerros ja kattoterassi näyttivät boutique-hotellimaisilta. Muutaman vuoden päästä paikka olisi varmaan muuttunut vielä lisää, kyläläisten vanha tuttu kotikylä sekä heidän elämänsä.
Yllätyksekseni joen vesi olikin todella lämmintä eikä kylmää kuten odotin! Oli kuitenkin ihanaa päästä pesemään pois mudat ja hiet iholta, ja vaihtamaan puhdas paita ylle. Lenkkarit haisi pahalta. Palattiin takaisin kylään tricyclen kyydissä, ja kyytiin nousi yksi toinen filipina. Kuskina toiminut pappa päästeli oikein kunnolla menemään, ja tööttäili välillä, naiset kiljahtelivat papan kaasuttaessa kovasti. Annoin kunnon tipin ukolle kyydin jälkeen, mitä meinasi ensin vastustella.
Poislähtöä meidän piti odotella vielä kylässä noin puolisentoista tuntia, sillä jotkut meidän autokyydissä tulleet eivät olleet vielä saapuneet perille kylään vuorelta yhtä nopeasti kuin me. Noh, tuleva vaimoni sai loistoajatuksen, että etsitään joku paikka missä voi istua, ja jos sieltä saisi vaikka kylmää oluttakin. Kyllä! Pari tölkkiä kylmää pale pilseniä maistui, ja Jenniferkin sai omenanmakuisen sanmiguelin. Se oli todella makeaa, kuin jotain siideriä. Litsinmakuinen on parempaa, sitä minäkin tykkään toisinaan juoda yhden janojuomana helteessä.
Paluumatkalla autossa miltei kaikki taisivat nukkua paitsi kuski, itsekin havahduin kun pääni nyöksähti alaspäin monta kertaa. Perillä Manilassa oltiin vasta iltamyöhään, ehkä puoli kahdeksan aikaan illalla. Käveltiin Jenniferin kanssa sieltä Greenfieldistä EDSA:n yli, ostettiin muslimien sekatavarakaupasta yksi harja kenkien pesemistä varten, ja sitten tricyclekyydillä takaisin meidän majapaikkaan. Suihku tuntui taivaalliselta, ja nautin kylmän olutlasillisen myös. Pesin mutaiset ja hikiset kengät, ja sitten tilasin meille vielä kotiinkuljetuksella shanghai lumpia -rullia eli eräänlaisia kevätkääryleitä sekä pansit bihon -annoksen (nuudeliannos jossa mukana kaikenmoista) josta riitää seuraavallekin päivälle ruokaa (perhekoko 3-5:lle hengelle). Syötyämme katsottiin vielä hetki korealaista sarjaa, ennen kuin piti jättää se kesken, sammuttaa valot ja laittaa pää tyynyyn. Uni tuli nopeasti, ja nukuttiin oikein sikeästi molemmat. Rankka mutta upea päivä takana! Sunnuntain pyhitämme lepopäiväksi, emmekä aio mennä mihinkään.